Vanhan hirsiseinän käsittely
Olen totutellut nyt muutaman päivän ajan uusiin keittiön seiniin. Koko keittiön dynamiikka muuttui kertaheitolla, niin hurjalta, kuin se kuulostaakin. Asiat, joita olen keittiöön aikaisemmin mielessäni visioinut, tuntuvat nyt sopivan sinne täydellisesti. Tämä tosin vaatii vielä nettikirppareiden koluamista (ja paksumpaa lompakkoa), jotta visioni toteutuu.
Kiitän Häntä, joka teki asuntooni remontin ennen minua. Vanhat pinkopahvit, sun muut roippeet, olivat purettu pois ja kipsilevy oli asennettu vanhan hirren päälle (välissä tietysti koolaus). Näin hirsi on saanut rauhassa hengittää ja mekin pääsimme purkuvaiheessa vähän helpommalla.
Seinä ennen käsittelyäni.
Hirsi on lähes satavuotias ja ihana sellainen onkin! Hirsien sävyissä oli paljon epätasaisuuksia ja mietin jo, että käsittelen seinän puuöljyllä tai -vahalla. Onneksi en hätiköinyt asian kanssa. Tässä yksi ilta kääräisin hihat ja rehkin seinän parissa muutaman tunnin ajan. Pesin, rapsutin, puunasin, tilkin ja nypin. Tuo kaikki kannatti, nimittäin lopputulos on minun makuuni lähes täydellinen.
Seinä pesun, puunaamisen, rapsuttelun, tilkkimisen ja höyrypuhdistuksen jälkeen.
Rapsuttelin hirsien pinnasta näkyvimmät maali(?)roiskeet pois, hioin jälkiä vähän ja nypin naulat pois. Lisäksi pesin seinän kahdesti juuriharjalla ja mäntysuovalla, jonka jälkeen kävin hirret läpi höyrypuhdistimella. Jotain tämän pesun jälkeen tapahtui, koska seinän sävy tasoittui.
Ennen – Jälkeen
Voin kertoa, että mikään ei ole niin meditoivaa, kuin naulojen nyppiminen irti ja eristeiden tiivistäminen hirsien väliin. Siinä työskennellessäni mietin taas koko elämänkaartani läpi ja huomasin hymyileväni. Joku selittämätön onnellisuuden fiilis valtasi minut. Olin yhtä pölyinen ja likainen, kuin koko keittiöni. Seinästä roiskunut likavesi oli värjännyt kasvoni, käsivarsissani oli likaveden ja kumihanskojen rajat. Keittiön lattia oli täynnä jalanjälkiäni ja se, sekä jalkapohjani, olivat täynnä hirsien väleistä karissutta tilkettä, kuivaa ja märkää sellaista.
Silti hymyilin.
Olin taas opetellut jotain uutta samalla, kun remontoin omaa kotia. Kotia, joka alkaa hiljalleen muotoutumaan sellaiseksi, kuin olen sen aina kuvitellut näyttävän. Vähän vahingossa vieläpä. Tässä ei ole kyse materiasta, se ei ole koskaan tehnyt minua onnelliseksi. Kyse on siitä selviytymisen tunteesta, jota oma koti minulle symboloi. Asunto, jonka omistan yksin, ei ole ollut minulle koskaan itsestäänselvyys, siksi arvostankin sitä ehkä normaalia enemmän, en tiedä. Parasta tässä on kuitenkin se, että tätä kotia ei kukaan voi ottaa minulta pois.
Tuntien rehkimisen jälkeen istuin keittiön lattialla ja katselin ilta-auringon leikkiä hirsien pinnassa. ”Hyvä tästä vielä tulee,” ajattelin, ”kodista, seinästä ja elämästä.”