Syksyä ja haikeutta ilmassa.

     

Kuten jokainen kerta, kesälomani suorastaan hujahti ohi. Lomaani sisältyi reissaamista, upeita keikkaelämyksiä, puusavottaa, ystävien seuraa, taulujen maalaamista ja tietenkin saunomista. Vaikka kesä onkin ihanaa aikaa, huomaan näin elokuun alussa odottelevani syksyä. Tuuli on jo selkeästi viileämpi ja illat pimeämpiä. Joka kevät oikein imen itseeni lisääntyvää valoisuutta ja ilmeisesti akkuni ovat hyvin ladattu, koska nyt huomaan nauttivani hämäristä illoista. Hassua. Lisäksi odotan malttamattomana syksyn satoa, omenoita ja puolukoita. Muutenkin kesäloman jälkeen arki tuntuu yllättävän hyvältä. Oikein odotan tuttuja rutiineja, lämpimiä pataruokia ja viileämpiä juoksulenkkejä. Päivätöihinkin oli mukava palata ja taulujen maalaamiseenkin olisi ideoita vaikka kuinka. Syksy on ihanan inspiroivaa aikaa ja kodin sisustaminen alkaa taas ulkona vietettyjen päivien jälkeen kiinnostamaan. Tieto siitä, että seuraavat kuukaudet vietetään sisällä takkatulen ääressä, pistää kovasti suunnittelemaan, kuinka oman pesän saisi rakennettua mahdollisimman viihtyisäksi.

Kesän päättymiseen sisältyy silti sellainen tietty haikeus. Huomasin kesän aikana miettiväni, että nautinhan nyt varmasti tästä hetkestä? Olenhan läsnä täysillä? Pystynkö näiden muistojen avulla tuntemaan synkkänä marraskuisena iltana sitä samaa onnellisuutta, jota koin, kun katselin rantaterassilla auringonlaskua Italiassa? Tai saako radiosta kuultu Eppujen ”Kaikki häipyy on vain nyt”, nostamaan jokaisen ihokarvan pystyyn, vaikka Martti Syrjä ei olekaan tulkitsemassa sitä nenäni edessä? Maistuuko marraskuussa pakastemustikoista tehty smoothie yhtä hyvältä, kuin elokuussa tuoreista tehty? Muistanko silloin, kun kaamos alkaa ottamaan vallan ja päivänvaloa ei juurikaan näy, miten nautin valoisista kesäöistä ja maalasin pikkutunneille saakka? Muistanko, miten kiitollinen olin siitä hetkestä, kun ymmärsin, että ympärilläni on kaikesta huolimatta upeita ihmisiä, joita voin myös kutsua ystävikseni? Nämä kesän aikana koetut pienet, mutta spesiaalit hetket kantavat minut pimeän talven yli ja tällä hetkellä en voisi olla kiitollisempi tästä kaikesta.

Olen kuunneellut tuota mainitsemaani Eppujen kappaletta aika monta kertaa. (Mielestäni se on kaunis runo ja Martti Syrjä on nero.) Se, että oppii elämään hetkessä eikä kanna huolta huomisesta, on taito, jonka jokaisen tulisi opetella.

Itse olen vielä opissa, mutta onneksi olen aina ollut hyvä koulussa. Antaa siis ihanan syksyn ja pimeän talven tulla, minä olen valmis. :)