Pieni tarina siitä, kuinka kaiken ei tarvitse aina olla valmista

Kaksi vuotta tässä ateljeessa.

Muistan, kun kävin katsomassa tätä tilaa. Olin juuri tullut Habitaresta, jossa näkyi pandemiavuosien vaikutus. Olen ollut Habitaressa nyt neljä kertaa ja vuodet ovat olleet todella erilaisia keskenään. Tämä kyseinen vuosi tuntui pieneltä katastrofilta, ihmiset miettivät, että ostavatko kolmen euron kahvikuppia, taulut eivät liikkuneet ja muutenkin kävijöitä todella vähän aikaisempaan verrattuna. Tuona kyseisenä vuotena minut pelasti ”Utelias” -pupu, kyllä! Olin tehnyt Uteliaasta ja toisesta pupuaiheisesta teoksesta julisteita ja niiden myynnillä pääsin juuri ja juuri omilleni. Silti tuon reissun jälkeen oli vähän sellainen olo, että mitähän sitä elämälleen ja yritystoiminnalleen tekisi, mitä seuraavaksi, konkurssiko?

Olin miettinyt jo hetken toimitilan vuokraamista, mutta Kuopion keskustan vuokrat olivat aivan liian korkeat, riski tuntui liian suurelta. Lisäksi mikään perinteinen toimitila, saati kauppakeskus ei houkuttanut, piti olla sitä jotain, joka on saanut polveni notkahtamaan asuntonäytöissä. Kävin syyskuussa 2022 katsomassa tässä rakennuksessa olevaa noin 40 neliön huonetta. Huonekorkeus, suurista ikkunoista tulviva valo ja sijainti hurmasivat minut ja päätin samana päivänä, että tämä se on, tapahtui mitä tapahtui, otan riskin.

Olin buukannut ensimmäisen yksityistilaisuuden, ennen kuin minulla oli edes hankittu pöytiä tai tuoleja, saati allekirjoitettua vuokrasopimusta. Riski kannatti.

Atejeelle mahtui kerralla noin 15 henkeä. Kului muutama kuukausi ja kysynnän kasvaessa aloin miettimään laajentamista, eli toisin sanoen viereisen tilan käyttöönottoa. Tiesin, että kulut tulisivat nousemaan, mutta saisin siirrettyä oman työtilan viereiseen tilaan, jonka yhteyteen saisin myös omat tuotteet paremmin esille, samalla pystyisin palvelemaan suurempia ryhmiä.

Luotin, että kyllä elämä kantaa ja niinpä sovin seinien kaatamisesta syyskuun aikana. Taas tuli Habitare, joka oli edelliseen vuoteen verrattuna paljon pirteämpi. Ilmassa oli toiveikkuutta ja messuilta palattuani alkoi remontti, se toiveikkuus kantoi seuraavan viikon ja remontin yli. Tapani mukaan, olin jo buukannut ison yksityistilaisuuden syyskuun loppuun ja seinät olivat edelleen pystyssä – oli vähän pakko alkaa purkuhommiin.

Purkaminen onkin sitten tarina ihan erikseen. Lyhyesti, seiniä oli kaksi peräkkäin ja niiden takana vanhat taiteovet. Uudet seinät olivat rakennettu erittäin tukevasti rakennusliikkeen toimesta. Ne olivat levytetty suurilla, painavilla levyillä ja seinien välit olivat täynnä villaa, meillä oli käytössämme tasan kahdet tikkaat ja huonekorkeushan on yli kolme metriä. Välillä jännitti, onneksi ei sattunut mitään. Seuraavina päivinä kaikki purkujäte kannettiin neljä kerrosta alemmas, portaita pitkin tietenkin. Tästä ja kaikesta muusta, mitä tuohon viikkoon mahtui, selvittiin.

Tänä syksynä Habitaren jälkeen järjestin tämän ”uuden” puolen enemmän muistuttamaan galleriaa sekä myymälää, Pientä taulukauppaa. Tämä tukee myös omia tulevaisuuden haaveitani.

Vielä puuttuu spottikisko katosta ja ehkä haluan maalata pari seinää, mutta muuten tämä tila on juuri sellainen, millaiseksi sen joskus visualisoin mielessäni, vähän rähjäinen, mutta tässä rakennuksessa on täydellinen tunnelma. Parasta tässä tilassa on sijainti, valo, huonekorkeus, leveät ikkunalaudat sekä ikkunoista avautuva, vähän urbaani, maisema – mehän olemme siis korkealla, neljännessä kerroksessa. Tuo valo on ensisijaisen tärkeää oman työskentelyni kannalta ja onhan se ihanaa, kun workshopeissakin pystymme maalaamaan luonnonvalossa.

Minulla on haaveita ja unelmia, joita haluan vielä toteuttaa (onko paikkakuntana Kuopio vai jokin ihan muu, se jää nähtäväksi), mutta tällä hetkellä tämä tila on täydellinen palvelemaan omaa asiakaskuntaani. Ateljeelle mahtuu noin 30 henkeä ja myös suuremmat ryhmät onnistuvat samassa kerroksessa olevassa suuremmassa tilassa, siellä olemme maalanneet yli 40 hengen porukalla.

En tiedä, miksi kirjoitin tämän tarinan ja mikä tämän opetus on. Ehkä se, että jos mikään ei muutu, mikään ei muutu. Tulevaisuutta ei pysty ennustamaan ja joskus vaan täytyy uskaltaa ottaa riskejä sekä luottaa siihen, että elämä kantaa ja jos ei kanna, niin mitä sitten – ainakin on tullut kokeiltua. Itse en kannusta olemaan ”tyhmän rohkea”, vaan enemmänkin kannustan olemaan ahkera ja kärsivällinen. Mikään ei tapahdu hetkessä, itselläni on taustalla vuosien työ, josta ulospäin on näkynyt vain pintaraapaisu. Mukaan mahtuu monta epäonnistumista ja taloudellista tappiota, välillä olen tosissani miettinyt luovuttamista ja sitä, että mitä järkeä tässä oikein on, kun helpommallakin pääsisi. Jotenkin se intohimo omaan tekemiseen on loppujen lopuksi voittanut ja yrittäjähenkisyys puskenut minut taas jaloilleni.

Tarinan seuraavaa askelta en vielä tiedä. Katse on kyllä tiukasti jo ensivuodessa ja sen tapahtumissa. Niin ja tuon minun nykyisen tilan takana on vielä yksi huone, jonne pystyisin laajentamaan, että eihän sitä ikinä tiedä…