Iloisia yllätyksiä ja kiitollisuudesta

Ajattelin tulla vielä moikkaamaan näin viikonlopun kynnyksellä. Viikko taas hujahti ohi. Tuntuu, että elän vieläkin syyskuussa, vaikka marraskuu jo kolkuttelee ovella ja eipä tuohon jouluunkaan enää kauaa ole. Bongasin muuten jo ensimmäiset kausivalot. Onko sinusta liian aikaista viritellä jo valoja? Itse taidan odotella marraskuulle ja joulukuussa laitan tähdet ikkunoihin. (Vaikka vähän jo mieli tekisi ripustella valoja eri puolelle taloa, ihan vaan sen tunnelman vuoksi.)

Itseasiassa ”marraskuu” kolkutteli eilen kirjaimellisesti meidän ovelle… Meillä on ollut hieman flunssaa ilmassa ja itsellänikin oli eilen melkoisen vetämätön olo, joka paikkaa kolotti ja päänsärky veti kulmakarvat kurttuun. Fiilis ei siis ollut kovinkaan korkealla, vaikka yleensä torstai-ilta on sellainen ”Ollaan ihan lähellä viikonloppua, jee!” -ilta. No. Siinä iltahämärässä ovikello soi ja oven takana minua odotti ihana yllätys. Naapurin rouva toi minulle puutarhastaan kukkakimpun, jonka hän oli kerännyt pakkasen tieltä pois. Itkuhan siinä meinasi tulla, kiittelin häntä ja kerroin, kuinka hän pelasti päiväni. :’)

Joskus ne pienet teot tai sanat, ovat niitä suurimpia. Olen itsekin huomannut ja kokenut tämän ja olenkin suunnattoman iloinen sekä kiitollinen kaikesta siitä palautteesta, mitä olen saanut. Vaikka ne ovatkin ihan pieniä juttuja, niin minulle ne merkitsevät hurjasti.

Vaikka maalaaminen onkin minulle vain ”sivutyö”, teen sitä intohimoisesti ja kyllä minun täytyy myöntää, että koen välillä paineita siitä, että ovatko tauluni riittävän hyviä tai täyttävätkö ne niille asetut kriteerit. Taitavia tekijöitä ja harrastelijoita on niin älyttömän paljon nykyään, että koen välillä jääväni jalkoihin. Jos tämä olisi ansiotuloni, niin sitten ehkä olisin hieman huolissani ja varmasti panostaisin enemmän osaamiseni markkinointiin, mutta sitten tästä kaikesta menisi ”maku”. Myös se perimmäinen syy, miksi maalaan tauluja, menettäisi merkityksensä. Se ei ole raha tai liukuhihnatyöskentely, vaan ikuisena esteetikkona haluan luoda jotain kaunista.

Olen halunnut pitäytyä omassa tyylissäni ja tavaramerkkini on öljyväri, koska rakastan ja olen aina rakastanut sen tuomaa tekstuuria. Tekstuuri syntyy useista maalikerroksista ja tykkään maalata paksuilla väreillä. Tämän vuoksi tauluni kuivuvat hitaasti ja niitä ei voi ihan heti vaan ”nostaa kyytiin”. Tiedän, että monelle odotus saattaa olla liikaa, mutta tässä asiassa minun on hieman hankala joustaa. Hyvää kannattaa odottaa?

Öljyväreissä on jotain taianomaista, klassista, minua. Rakastan työstää öljyvärejä palettiveitsellä ja suurehkot teokset ovat selkeästi vahvuuteni. Rakastan muutenkin suuria teoksia, siis muiden tekemänä. Ne ovat vaikuttavia, niitä et voi ohittaa vaan ne pysäyttävät katsojansa väkisin. Minä jopa rakastan öljyvärien tuoksua (tätä ei sitten tarvitse käsittää väärin), samoin kuin mäntysuovan tuoksua, jolla puhdistan siveltimet. :) Rakkauteni öljyväreihin syttyi jo vuosia, vuosia sitten ja ensimmäisen öljyvärimaalauskurssin jälkeen se oli menoa. Terkkuja Marko-opelle, mikäli luet tätä. Olen myös todella kiitollinen siitä, että juuri sinä olit opettajani. :)

Mutta hei, ihanaa viikonlopun aloitusta. Niin, naapurin rouva oli muuten oikeassa, tänään aamulla skraapattiin ikkunat ensimmäistä kertaa tälle syksylle. Kyllä se on niin, että talvi se taitaa vaan tulla.