Viikonlopun toivotukset ja hieman itsekriittisyydestä

. 0 Kommentit .

Niin se saatiin tämäkin viikko pakettiin. Lyhyesti sanottuna – kiirettä piti, mutta onneksi on perjantai. Kuten otsikko kertoo, olen hieman ristiriitaisissa tunnelmissa. Tai ristiriitainen on hieman väärä sana, enemmänkin eräs asia herätti minussa ajatuksia, mutta silti samaan aikaan oloni ja mieleni on kepeä, kuten aina viikonlopun kynnyksellä.

Luin tänään Annan kirjoituksen, joka käsitteli toisten arvostelua. Minussa herätti tunteita Annan ajatus siitä, että ”Kuinka moni meistä uskaltaa tuottaa jotain luovaa ja henkilökohtaista toisten ihmisten nähtäväksi ja arvosteltavaksi, kuten vaikkapa taiteilijat tekevät. ” Niinpä. Itse olen paininut tuon uskalluksen kanssa ja minusta oli ilahduttavaa huomata, että joku ihan oikeasti ajattelee niin, että taiteen tuottaminen ei ole itsestäänselvyys vaan se on oikeasti pala jostain henkilökohtaisesta.

On ollut aikoja, jolloin olen oikeasti miettinyt, että voinko minä oikeasti laittaa maalaamani taulun esille kaikkien nähtäväksi. Tai voinko ladata tämän kuvan sosiaaliseen mediaan tai blogiin, mitä minusta ajatellaan? Lopetanko kokonaan? Pidetäänkö minua ihan naurettavana, kun teen tällaisia tauluja?

Olen paininut epävarmuuden kanssa koko ikäni ja minulle henkilökohtaisesti on ollut todella suuri askel, että olen uskaltanut tehdä ”taiteestani” ns. julkista. Enhän minä ole oikea, korkeasti koulutettu taiteilija, jolla on ammattinimike käytettävissään. Toki olen opiskellut alaa, mutta en ihan niin suuressa mittakaavassa, että voisin itseäni taiteilijaksi nimittää. Koen enemmänkin olevani esteetikko, joka haluaa tuottaa visuaalisesti kauniita asioita. Olen luontaisesti hakeutunut sellaisten asioiden pariin jo hyvin nuorena, joiden tekeminen on tuottanut ja tuottaa edelleen, iloa. Olen opetellut ja testannut, käyttänyt uskomattoman paljon tunteja siihen, että minusta tulisi parempi. Ei parempi maalaamaan, vaan parempi tulkitsemaan ajatuksiani kankaalle. Toivon, että taulujeni avulla voin tuottaa sen saman tunteen myös jollekin toiselle, vaikka sille katsojalle.

Se, mitä minä tykkään tehdä ja mitä minä luon, voi olla toisen silmissä epätoivoista töherrystä ja olen ottanut tämän riskin ja tässä onkin koko asian ydin – olen riisunut itseni ja siirtänyt henkilökohtaisia ajatuksiani kankaalle, ajattelematta kuitenkaan sitä, mitä muut niistä ajattelevat. Tiedän, että kaikki oikeat taitelijat tekevät niin. Heille taiteella on jokin merkitys, henkilökohtainen merkitys.

Olen myös kohdannut kritiikkiä ja ymmärrän, että ei kaikkia voi miellyttää ja että kaikki eivät pidä samoja asioita visuaalisesti kauniina. Vastapainona taas olen kokenut positiivisia onnistumisia ja yllätyksekseni enemmän niitä, kuin negatiivisia. Sain mm. viime viikolla viestin, että miksi en ollut Habitare-messuilla. Olin vähän ihmeissäni, minä siellä? Ne ovat vähän liian suuren maailman juttuja minulle, vastasin, koska siltä minusta tuntuu.

Tunnistin sen ihmistyypin, josta Anna kertoo tekstissään. Heitä on, paljon. Negatiivisten asioiden huutelu kovaan ääneen kertoo mielestäni omasta heikkoudesta tai jopa pahasta olosta. Itse en enää ottaisi itseeni, jos kohdalleni sattuisi tällainen henkilö, oikeastaan minusta tuntuu jopa vähän pahalta heidän puolestaan. Voi kun hekin oppisivat katsomaan taiteen taakse ja ymmärtämään, mitä se tekijältään on vaatinut. Joillekin maalaaminen (tai mikä tahansa taiteenlaji) on tapa kanavoida pahaa oloa. Joillekin se on pakopaikka. Joillekin se on tapa purkaa luovuutta. Joillekin se on mahdollisuus olla hetki ajattelematta yhtään mitään, mahdollisuus vaimentaa äänet.

Kun seuraavan kerran katsot taidetta, niin mieti, mitä taiteilija haluaa kertoa. Ennen kuin kritisoit, anna taulun puhua sinulle ja yritä nähdä sen taakse.

Kuvat eivät liity tähän mitenkään, tai no, olkoot ne se ihana viikonlopun  toivotus! <3

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply