Tällä hetkellä oikeastaan kiitän onneani, että tulin “järkiini” ja en muuttanut Helsinkiin alle 30 neliön yksiöön. Olisi saattanut tulla melkoisen ahdasta, nimittäin pelkästään nykyisen olohuoneeni on vallannut lähes kaksimetrinen maalauspohja. Olen niin innoissani tästä uusimmasta projektistani ja samalla myös todella otettu siitä, että taitoihini taas kerran luotetaan.

Olen viime aikoina miettinyt paljon valintoja. Lähinnä siis jo elämässäni tähän saakka tekemiäni päätöksiä sekä toisten tekemiä valintoja, joihin itse en ole voinut vaikuttaa, mutta jotka ovat kuitenkin vaikuttaneet minuun. Tiedän, että kaikki valinnat ovat siinä hetkessä tuntuneet oikeilta ja tässä ajan kuluessa olen huomannut, että näin tämän elämän on pitänyt mennäkin. Enhän minä muuten olisi minä. Se, mitä valintoja teen seuraavaksi, tulevat ne varmasti muokkaamaan elämääni taas enemmän itseni näköiseksi.

Olen aina ollut itsenäinen (ja itsepäinen) sekä kulkenut pitkin omia polkujani. Viime aikoina olen yllättänyt itseni yhä useammin haaveilemasta omasta, ehkä hieman epätavallisesta ja luovasta urapolusta. Koska minulla ei luonnollisesti ole enää erillistä työhuonetta, haaveilen omasta työtilasta. Sellaisesta tehdasmaisesta ympäristöstä, jonne valo tulvii suurista ikkunoista. Haaveilen myös siitä, että joskus voisin maalata nykyistä enemmän. Testata ja kokeilla sekä luoda ilman minkäänlaisia odotuksia. Tyhjentää mieltäni kankaalle. Tämä on ollut sellainen päämäärä, jota kohti olen ehkä tiedostamattani alkanut hissukseen kulkemaan.

Kuitenkin kyseenalaistan tätä polkua lähes päivittäin. Lähinnä siis sitä, että onko tässä kaikessa mitään järkeä. Olen realisti ja tiedostan sen, että luova-ala on kuitenkin sellainen, että harva pystyy sillä itsensä elättämään. Nyt varsinkin, kun vastaan itsenäisesti kaikista elämäni osa-alueista (ja olen ylpeä siitä), on tämä järjen ääni alkanut supattelemaan korvaani. Saan ympäriltäni hurjasti kannustusta ja sellaisia lempeitä, mutta päättäväisiä töytäisyjä kohti unelmieni tavoittelua. ”Miksi?” on vaihtunut ”Miksi ei!?”. Silti minusta tuntuu siltä, että muut uskovat minuun enemmän, kuin minä itse. Se on vähän pelottavaa.

Seison siis edelleen varpaillani reunalla ja mietin, uskallanko hypätä. Jotenkin minusta kuitenkin tuntuu siltä, että tämä kevät sekä kesä saattavat näyttää sen, onko valitsemani päämäärä se oikea. Päätökset, joita aion lähiaikoina tehdä näyttävät, kannattaako minun jatkaa valitsemallani polulla vai luovuttaa ja poiketa siltä johonkin paljon järkevämpään ja ehkä hyväksyttävämpäänkin.

Tuntuu jotenkin hassulta sanoa tätä kaikkea “työksi”, mutta näin “työrintamalla” on nyt menossa sellainen kiva meininki. Valoisat illat ovat tuoneet minulle arkeen useita työtunteja lisää ja muutenkin kevät on näyttänyt minulle niitä valoisampia puoliaan. Eteeni on tullut tilaisuuksia, joista en ole voinut kieltäytyä. Olen samalla tiedostanut sen, että ihanat projektit merkitsevät enemmän työtunteja, jotka ovat taas pois kaikesta muusta, kuten sosiaalisesta elämästäni. Toisaalta, unelmien eteen täytyy tehdä töitä, eikö? Ja toisaalta tuudittaudun siihen, tämä kaikki on vain väliaikaista.

Hassua kyllä, nyt kun mietin, ovat unelmat kohdallani yksi kerrallaan toteutuneet… Tosin aikaa se on vienyt. Ja nyt kun koko asuntoni toimii ainakin toistaiseksi “ateljeenani” (tähän sellainen vaimea tirskahdus), niin eipä tässä auta muu, kuin kääriä hihat sekä matto, ja ryhtyä töihin. Toisin sanoen, työskentelemään niiden unelmien eteen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.