Kun tänään tartuin siveltimiin, minusta tuntui siltä, että viimeisimmästä maalauskerrasta on ikuisuus. Itse asiassa, siitä on reilu viikko, mutta tässä ajassa työhuoneeni on vaihtunut uuteen kotiin. Ajattelin siinä maalatessani, että kuinka ihanaa elämäni tällä hetkellä onkaan ja sitten tulin siihen tulokseen, että aika on nyt kypsä ajatusteni purkamiseen myös tänne blogin puolelle.

Yli kolme vuotta olen vaistonnut muutoksen. Yli kaksi vuotta olen yrittänyt ja toivonut, että palaset jotenkin taianomaisesti loksahtaisivat paikalleen. Yli vuoden ajan olen yrittänyt ja toivonut, että kaikelle löytyisi ratkaisu. Kaiken sen pahan olon sekä epätoivon keskellä minä muutuin ja ymmärsin, että yksin on turha yrittää vaikuttaa asioihin. Yritin kyllä, mutta uuvuin. Samalla tiesin, että oma henkilökohtainen muutokseni tulee väistämättä vaikuttamaan myös ympäristööni ja tosiaan – niin kävi. Tämä tapahtui hieman eri tavalla, kuin mitä alkuun ajattelin, mutta nyt olen onnellisempi kuin koskaan ja vain sillä on merkitystä.

Viime kuukaudet sekä lähiviikot ovat olleet elämäni hurjimmat sitten hetkeen – päätöksiä, odottamista, epävarmuutta, täyskäännöksiä, luopumista, iloa, onnea, uuden aloittamista ja itsensä löytämistä. Kohdallani sanonta ”Et voi saada tilalle uutta, ellet ensin luovu vanhasta” pitää konkreettisesti paikkansa. Kaiken sen pelon, epävarmuuden ja odottamisen keskellä, tein jopa itseäni yllättävän ratkaisun ja päätin ottaa riskin. Riskin, joka poikkeaa täysin siitä, millaiseksi olin elämäni ajatellut. Lopulta asiat tapahtuivat ryminällä sekä vauhdilla ja kaikki suunnitelmani sekä päätökseni menivät uusiksi. Vauhti on ollut pelottavan kovaa ja samalla niin kutkuttavan ihanaa, kuin vuoristoradassa. Tiedättekö, sellaista vatsan pohjassa tuntuvaa. Olin lähdössä, vaihtamassa kaupunkia, mutta päätinkin jäädä. Junaan astumisen sijaan, halusin pysähtyä aloilleni ja hengitellä hetken. Minusta tuntui, että jääminen oli tässä tilanteessa paras ratkaisu ja pääsen kyllä pois myöhemmin, mikäli siltä tuntuu. Nyt vauhti on hiljentynyt ja ympärilläni vallitsee rauha. Tiedän, että tapahtuipa mitä tahansa, minä pärjään.

Mietin myös tämän kaiken keskellä epäonnistumisesta johtuvaa häpeää, mutta aivan turhaan. Kohdallani elämä jatkuu parempana, kuin aikaisemmin. Mietin, miksi minulta kysytään kauniista talosta, kun minulta pitäisi kysyä, kuinka voin. Onnekseni kaikista tärkeimmille en edustanut sitä mitä omistin, vaan olin heille merkittävämpi ihmisenä. Olen edelleen häkeltynyt siitä kaikesta saamastani tuesta sekä avusta ja tunnen suurta kiitollisuutta niistä kaikista ystävistäni, joita ympärilläni on. Toki tietyistä asioista luopuminen tuotti hienoista haikeutta, mutta se kaikki on vain materiaa. Siinä uuden elämän kynnyksellä seisoessani tajusin, että kaikki se taakse jäänyt oli vain surullinen, tyhjä kuori. Luovuin konkreettisesti monesta asiasta, mutta se ei tuntunut yllätyksekseni yhtään pahalta. Mikään niistä asioista, ei tehnyt minua oikeasti onnelliseksi. Kun lähdin viimeisen kerran, katselin ympärilleni ja tajusin, että se paikka ei tuntunut enää turvapaikalta ja kodilta. Se oli kylmä ja luotaan poistyöntävä, jäljellä ei ollut enää mitään sellaista, mikä saisi minut jäämään.

Olen viettänyt näiden uusien, väliaikaisten seinien sisällä onnellisimpia hetkiä sitten moneen vuoteen ja nauranut enemmän, kuin muistan koskaan nauraneeni. En suorastaan malta odottaa, mitä kaikkea elämä tuo eteeni, koska minullahan ei ole mitään muuta, kuin vaihtoehtoja. Hassua, kuinka negatiiviset ongelmat ovat vaihtuneet positiivisiksi mahdollisuuksiksi. Olen niin innoissani uudesta alusta, keväästä ja vanhoista lenkkipoluistani sekä läheisistäni, jotka ovat olleet korvaamaton tuki kaiken tämän mylläkän keskellä. Pääsen vihdoin rakentamaan itseni näköistä elämää ja mikä upeinta, saan vihdoin olla oma itseni. On ollut pysäyttävää kuulla, että iloisempi, itsevarmempi ja onnellisempi minä, on vihdoin tullut takaisin.

Miksi kirjoitan tästä? Sen vuoksi, koska elämänmuutokseni tulee myös heijastumaan kaikkeen siihen, mitä teen. En enää valokuvaa kaunista verantaa tai kerro idyllisestä elämästä rintamamiestalossa. (Itse asiassa en tiedä, oliko se edes koskaan sitä.) Minulla ei ole enää omakotitaloa, ei puutarhaa, ei laituria eikä rantasaunaa. Tämän kaiken tilalla minulla on pikkuruinen, boheemi taiteilija-asunto, jossa saan toteuttaa itseäni ja jossa olen aidosti onnellinen. Taitoni sekä osaamiseni kulkevat mukanani ja tiedän, että jotain mahtavaa ja enemmän itseni näköistä on edessäni. Ja tiedättekö mitä – olen jo tehnyt ensimmäiset suunnitelmat sen eteen, että joku päivä saan ihan oikeasti toteuttaa unelmiani. Hyvä tästä vielä tulee, minulla on vahva luottamus siihen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.