Hetkeni CosmoGirlinä, menestymisestä ja mummin viisauksia
Facebook muistutti minua seitsemän vuoden takaisesta muistosta. (Seitsemän, huh.) Tuo muisto on minulle tärkeä, koska se on oikeastaan ”se” hetki, joka sysäsi minun ”taitelijaurani” käyntiin. Jos en ole tätä asiaa sinulle aikaisemmin kertonut, niin muutaman hassun mutkan kautta maalasin taulun Katrille. Hän kirjoitti tuolloin erittäin suosittua blogia ja omaa edelleen ah, niin pettämättömän tyylitajun. Katri, täysin minun tietämättäni, kertoi teoksestani Cosmopolitan -lehden haastattelussa. Tarkennukseni otsikkoon: tauluni nautti CosmoGirlin suosiosta, en minä. Tuolloin, seitsemän vuotta sitten, se oli minulle todella suuri juttu ja on sitä edelleen.
Tässä eräänä iltana mietiskelin lähestyvää syntymäpäivääni sekä kuluneita vuosia ja naureskelin puhelimessa muusalleni, että enpä ole tässä elämässäni päässyt tätä sohvaa pidemmälle. Hän totesi, että kohta siirryt sänkyyn nukkumaan, onhan sekin jo jotain. (Hänen tavoitteensa on saada minut nauramaan päivittäin – onnistui tälläkin kertaa.)
Tästä varsin maanläheisestä kommentista huolimatta, tämä asia jäi kuitenkin pyörimään mieleeni ja mietin, millä menestys mitataan? Onko se saavuttamasi maine tai varallisuus vai jotain ihan muuta?
Itse arvostan jokaista hetkeä, asiakasta, tilaustyötä sekä mahdollisuutta, joita näiden vuosien aikana oma periksi antamattomuuteni sekä mahdottoman kova työ on suonut. Omaan työskentelyyn sokeutuu, ja edelleen ilahdun suunnattomasti jokaisesta viestistä sekä reaktiosta, joita silloin tällöin saan. Mietin, onko tämä henkilö nyt ihan tosissaan ja oikeasti tykkää tästä, mitä teen.
Vuosien saatossa, olen opetellut olemaan vertailematta itseäni muihin ja se on minulle edelleen suunnattoman vaikeaa. Tiedän, miten naurettavaa se on, koska se vain ruokkii epävarmuutta ja samalla myrkyttää luovuuden. Mutta, tämä nykyinen meininki hieman turhauttaa. Tuntuu, että pitäisi osata enemmän, tehdä enemmän, olla parempi, rohkeampi, nuorempi, taitavampi ja tietysti laihempi. Pitäisi miettiä, mitä kohderyhmä haluaa ja pystyä tuottamaan sen pohjalta enemmän mielenkiintoista sisältöä. Pitäisi olla esillä enemmän, olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa, kommentoida ja siinä sivussa antaa itsestään mielellään kaikki.
Tämän jälkeen luultavasti lopputuloksena on täydellinen uupuminen, koska kaikki nämä ulkopuolelta tulevat vaatimukset luovat kohtuuttomia paineita. Muutama päivä sitten, kriiseilin tätä asiaa eräälle tuttavalleni ja hän totesi minulle: ”Et voi lopettaa, koska olet tuollaisen lahjan ”saanut”… Silloin se on sun kohtalo! Maailma on täynnä hyviä, kauniita ja taitavia tekijöitä… Ihan joka alalla ja kaikessa… Vertailu on hyödytöntä, koska jokaisella on oma polku kuljettavana.” Tämä ihana viesti pelasti päiväni.
Viimeisen reilun kahden vuoden aikana olen ollut itsenäisempi ja ottanut enemmän riskejä, mitä koskaan aikaisemmin. Arvatkaa vaan – on muuten kannattanut, vaikka välillä polvet ovatkin vähän ryvettyneet ja pettymyksiä mahtuu mukaan vaikka kuinka monta! Ympäristön muutos, muuttuneet ihmissuhteet, vastuun ottaminen omasta elämästä ja se jokin selittämätön sekopäinen voima, ovat ajaneet minua kohti unelmiani. Mielessäni ovat kaikuneet myös mummini minulle hiljattain lausumat sanat: ”Näytä niille.”
En pidä mitään itsestäänselvyytenä, mutta samalla koen itseni epäonnistuneeksi sen suhteen, että edelleenkään, kaikkien näiden vuosien jälkeen, minulla ei ole mahdollisuutta keskittyä täysin siihen, mitä rakastan eniten tehdä. En voi sietää epävarmuutta (varsinkaan tällaisena aikana) ja en vain ole riittävän rohkea. Samalla koen olevani järkevä, koska tiedän, että luovuuteni kärsisi, jos minun pitäisi yhdistää siihen täysi riippuvuus omasta toimeentulostani. Jokainen kerta, kun näen jonkun hyppäävän, irtisanoutuvan vakituisesta työstä ja ryhtyvän kokopäiväiseksi taiteilijaksi mietin, ”Miten hän tekee tuon?!?” Sitten lohdutan itseäni, että matkallahan tässä vielä ollaan. Matkalla kohti sitä, tällä hetkellä järjettömältä ja jopa saavuttamattomalta tuntuvaa päämäärää. Onneksi olen sitkeä.
Mitä siihen menestymiseen tulee, niin minulle se on kaikkea sitä, mitä tapahtuu pinnan alla. Siihen ei liity työ, varallisuus tai maine, ei mikään, mikä näkyy ulospäin. Minulle se on sisäistä rauhaa ja kovasta työstä saatu palkinto – onnistumisen tunne. Kun katson taaksepäin, niin en minä voinut kuvitellakaan seitsemän vuotta sitten, mihin tuo yksi Katrille maalattu taulu minut vielä veisi. Samoin se 17-vuotias Noora, joka opiskeli taidetta, oli viikonloput töissä antiikkimessuilla ja pääsi ihastelemaan samalla antiikki- ja etenkin taidekauppiaiden valikoimaa, vain haaveili näistä asioista, joita nyt olen saavuttanut. Siihen unelmointiin ei silloinkaan liittynyt taloudellinen menestyminen, vaan unelma päästä toteuttamaan itseään, luoda jotain kaunista. Tuolloin sain muuten palkaksi tuosta messuilla käymisestä maalaustarvikkeita ja -telineen, joka minulla edelleen on. Ehkäpä joku huomasi minussa edes jotain potentiaalia. :)
Kun unelmoimme ja päätämme saavuttaa jotain, meidän tulisi taantua taas nuoreksi itseksemme. Sellainen nuoruuden into, tietämättömyys ja viaton hölmöys pakottavat meidät päästämään irti ulkopuolisista odotuksista ja purkavat niiden luomat paineet. Olen huomannut, että kun tämän tekee, huomaa sen pian kaikki muutkin – sen jälkeen sinulle kaikki on mahdollista.
Ps. Kuvissa hetkiä vuosien varrelta eri ”työhuoneistani”. Ihan ensimmäisistä sellaisista en löytänyt kuvaa, ehkä hyvä niin.