Kiireinen syksy ja viikkojen levottomuus ovat vaikuttaneet yöuniini melkoisesti. Stressi on kyllä varsinainen pirulainen, joka valvottaa ja pistää pääkoppani käymään liian nopeilla kierroksilla. Jotenkin arvasin, että kun tämä muuttorumba ja muu kiire sekä vellova epätietoisuus on ohi, nukun paremmin kuin koskaan. Niin myös kävi. En muista milloin olisin nukkunut niin syvää unta, kuin tässä uudessa kodissani – keskellä sänkyä, melkein poikittain. Toki olen ollut myös fyysisesti väsynyt, sen verran lyhyehköillä unilla ovat viime viikot menneet ja kyllähän tuo muuttaminen vie aina voimia.

Ensimmäinen aamu uudessa kodissa ja aamukahvi sängyssä.

Viimeisen muuttopäivän iltana olin saanut osan tavaroista jo purettua, mutta silti heräsin ensimmäisenä aamuna kaaoksen keskeltä. Oikeastaan ainoa paikka, jossa mahduin vaivatta oleskelemaan, oli sänky. Siispä keitin kahvit ja palasin takaisin sänkyyn miettimään seuraavaa siirtoani. Siinä sitten istuin ja mietin, että mitähän sitä on taas tullut tehtyä. Toisin, kuin muutama kuukausi sitten, en tuntenut pakokauhua, en ikävää, en kaipausta, en luopumista, en mitään negatiivista. Päätös, jonka tein täysin intuition vallassa, tuntui oikealta. Niin oikealta, että melkein itketti.

Selän takana kaaos, mutta aina voi muutaman kynttilän sytyttää ihan vain mukavamman tunnelman vuoksi.

Olen nyt parin päivän ajan sinkoillut ympäri kotiani, käynyt läpi vanhoja tavaroita, kantanut tavaraa ullakolle ja takaisin, järjestellyt ja yrittänyt miettiä, miten saan kaiken toimivammaksi. Olen sopivasti rajannut kuvista pois kaiken sen kaaoksen, jonka keskellä tällä hetkellä elän – jätesäkit ja laatikot, ympäriinsä lojuvat, eksyneet irtonaiset tavarat, jotka eivät vielä tiedä lopullista sijoituspaikkaansa.

Hiio-hoi, lattiaa näkyvissä.

Kovasti olen tehnyt töitä unelmieni eteen ja tämä koti on yksi niistä. Oma koti ei todellakaan ole minulle mikään itsestäänselvyys… Mikään ei ole tullut minulle ilmaiseksi, eikä tule tulevaisuudessa tulemaan. Olen huomannut, että viime kuukausien aikana minussa on korostunut entisestään itsenäisyyden tarve. Haluan yhä enemmän tehdä itsenäisiä päätöksiä, pärjätä ja osata yksin. Tiedän tasan tarkkaan mistä se johtuu – olen liian monta kertaa luottanut ja yhtä monta kertaa pettynyt. Kovasti olen tehnyt tämänkin asian kanssa töitä. Opetellut luottamaan, yrittänyt syrjäyttää pelon siitä, että taas sattuu ja ottamaan apua vastaan, kun sitä tarjotaan.

Tämän joulun joululahja itselleni, hieman erilainen merkkilaukku.

Olen myös huomannut sen, että en halua olla riippuvainen kenestäkään ja tätä symboloi viimeisin hankintani. Minua ärsytti suunnattomasti yksi hyllynkannake, jota en saanut irroitettua, koska minulla ei ollut sopivia työkaluja.  Päätin ratkaista ongelman: “muista riippumaton” käveli sunnuntaiaamuna kauppaan ja osti itselleen joululahjaksi oman akkuporakoneen. Kyllä nyt kelpaa irrotella hyllynkannakkeita ja laittaa tauluja seiniin. Naureskelin itsekseni sitä voittamatonta oloa, joka minulla oli, kun kannoin työkalupakkia kotiin. Miltei mikään ei ole enää minulle mahdotonta, onhan minulla oma akkuporakone. :)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.